SIRKUN TARINA

Hän on Sirkku, joka taisteli syöpähoidoissa puolen vuoden ajan. Hän päihitti imusolmukesyövän, mikä saattaa ilman hoitoja viedä nopeastikin hengen. 
Törmäsin sattumalta Sirkun instagramiin elokuussa. 18-vuotiaan tytön taistelu syöpää vastaan kosketti. Siitä paistoi kuitenkin positiivinen ja periksiantamaton asenne.
Tavattiin ensimmäistä kertaa Sirkun kanssa viikko sitten. Tarkoituksemme oli tavata aiemmin kesken syöpähoitojen, mutta kaikki menikin parhain päin. Pitkään aikaan en ole tavannut ketään niin elämänmyönteistä ihmistä. Sirkusta oikein huokui onnellisuus ja kiitollisuus. 
Sirkku kertoo avoimesti kokemuksestaan;

“Kaikki alkoi, kun iskä oli viemässä mua kouluun Lapualle. Kesken matkan selkää rupesi pistämään ihan hirveesti. Ajattelin sen olevan hermopinne tai noidannuoli. Kipu meni kumminkin ohi ja unohdin koko asian. Seuraavana päivänä sain uuden kipukohtauksen ja sen jälkeen niitä tulikin joka päivä. Aloin väsyä tosi paljon, joten päätettiin äitin kaa mennä lääkäriin. Lääkäri totesi selän olevan ok. Määräsi panadolia ja lisäksi mun täytyi mennä verikokeisiin. Selkäkipukohtaukset kävivät sietämättömiksi ja enään mikään lääke ei auttanut. Käytiin pari kertaa lääkärissä ottamassa kipulääkepiikit, joista ei myöskään ollut apua. Verikokeen vastauksesta selvisi, että maksa-arvot olivat kohonneet kahdeksankertaisiksi. Lääkäri kysyi tuloksista hämmentyneenä, että olisiko minulla ryyppyputki menossa. Ei tietenkään ollut.

Lääkäri lähetti minut Seinäjoelle sairaalaan, missä vietinkin muutaman päivän. Mutta mitään ei selvinnyt. Silmäni muuttuivat keltaisiksi ja samoin iho alkoi kellertää. Verikokeita otettiin kahdeksat päivässä eikä kukaan tiennyt mikä minua vaivasi. Lääkäri laittoi minut vatsan alueen magneettikuvauksiin, jossa selvisi että pernassa oli halkaisijaltaan neljän sentin kasvain. Siitä piti ottaa koepala, jotta saataisiin selville minkälainen kasvain oli kyseessä. Koepalaa ottaessa perna repesi ja se rupesi vuotamaan verta vatsaontelooni. Mahaan sattui niin paljon, että toivoin kuolevani, jotta ei tarvitsisi kestää sitä kipua. Tilanne taisi olla vakava nimittäin hämärästi muistan, että ympärilläni hääri noin 10 hoitajaa ja pari lääkäriä, jotka kiinnittivät kanyyleita kumpaankin käteen (leikkauksen jälkeen kanyyleita olikin jopa 9).
Sitten mut kärrättiin leikkaussaliin ja siihen loppuukin mun muistikuvat. Sain niin paljon kipulääkkeitä, että muistikuvat ovat hämäriä vielä pari päivää leikkauksen jälkeenkin. Viikkoon en pystynyt ollenkaan nousemaan sängystä. Lääkkeet teki musta tokkuraisen ja mä vaan kitisin, marisin ja räyhäsin kaikille. Esimerkiksi suutuin lääkäreille, jotka koski muhun tai muuta sellaista. Oon niin kiitollinen äitille ettei mitään rajaa. Äiti oli mun vierellä koko ajan.  
Lopulta mut kotiutettiin ja perna kasvaimineen oli poistettu. Kyljessä oli hakaset ja kävely oli vaikeaa. Olin onnellinen, kun pääsin kotiin ja sielä sitten odotettiin kasvainkoepalatuloksia. Viikon päästä vointini taas huononi. Silmät alkoi kellertää uudestaan ja aloin jopa oksentelemaan. Päivästä valvoin noin 2h ja lopun ajasta nukuin, joten äiti lähti viemään mua uudestaan sairaalaan. Lääkäri oli taas hämmentynyt, kun ei tiedetty mikä vaivasi. Kerkesin olla sairaalassa yhden yön kunnes aamulla jalkoja alkoi särkeä. Kipu voimistui kokoajan ja mulle tuotiin aina vaan lisää kipulääkettä. Itkin sängyllä ja huusin hoitajalle, että pistäis mulle suoneen jotain tappavaa ettei tarvis enää kestää niitä kipuja. Sitten multa lähti taju ja munuaiset alkoi pettää. Mut vietiin Tampereelle Taysiin,  jossa olin tajuttomana neljä päivää, minkä aikana mulle alettiin antaa sytostaatteja. Sytostaatit paranti mun oloa heti. Kivut loppu ja munuaisetkin alkoi toimia. Vietin noin kuukauden sairaalassa ja äiti oli mun kanssa vieläkin.
Aloin tylsistyä sairaalaan ja itkin lääkäreille joka aamu mun koti-ikävästä. Lopulta yks lääkäri päästi mut päivälomalle Tampereen keskustaan. Olin haljeta onnesta! Olin niin onnellinen, että sain istua auton takapenkillä ja vahdata ikkunasta ulos! Ihan kuin ois huvipuistoon päässyt tai jotain uskomatonta. Kierreltiin ympäri Tamperetta muutaman tunnin ajan, kunnes taas oli aika palata sairaalaan. Diagnoosiksi todettiin Burgittin lymfooma, joka on syöpä agressiivisimmasta päästä. Kyseessä oleva syöpä vie hengen noin 6-8 viikossa. Mulla oli ollut noin 6 viikkoa ja hengen lähtö oli lähellä. Kun mut tuotiin Tampereelle, lääkärit eivät olleet varmoja selviäisinkö hengissä. Joka tapauksessa mulle määrättiin kahdeksan hoitojaksoa, seitsämän selkäpiikkiä ja välitiputukset. Kaikki tosi tiuhaan tahtiin, jotta saatais syöpäsolut tapettua mahdollisimman nopeasti. Hoitojaksojen välillä oli tietysti pahoinvointia ja luukipuja sytostaateista johtuen. Viikossa otettiin vähintään kolme kertaa verikokeita. Piikit siis alkoi olla arkipäivää. Kaikesta huolimatta olin kokoajan iloinen ja kiitollinen joka ikisestä aamusta jolloin sain silmäni auki! Toki oli huonojakin päiviä, jolloin itketti ja tuntui, että olin väsynyt kaikkeen, mut se olo ei onneksi koskaan saanut valtaa.
Nyt puolen vuoden hoitojaksot ovat ohitse ja syöpä on tiessään. En voi muuta kuin olla onnellinen ja kiitollinen ihan kaikista ja kaikesta mitä ja ketä ympärillä on. Syöpä ja kuoleman reunalla tanssiminen opetti arvostamaan elämää. Tää tunne on sanoinkuvaamaton! Asenne ja positiivisuus on niin tärkeitä! Rakastakaa kaikkea mitä voitte, hymyilkää toisillenne ja olkaa optimisteja <3 Lupaan, että noilla pääsee jo pitkälle oli tilanne mikä tahansa. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu… En mäkään olis ikinä uskonut, että just mä sairastuisin syöpään. Haluan kiittää kaikkia tukijoita, perhettä, poikaystävää ja ennenkaikkea omaa rakasta äitiäni! Joka ikinen tsemppiviesti oli tärkeä <3. “


Jos joku on sankari, se taidat olla sinä Sirkku. Kiitos vielä sulle kuvattavana olemisesta sekä rohkeasti oman kokemuksesi jakamisesta!<3 Instagramista Sirkku löytyy nimellä iikkufannylinnea.

14 Comments

  1. Nanna 13.11.2015

    Sirkku ? ihania kuvia.
    Kateellinen tosta asenteesta!!


  2. Anonyymi 13.11.2015

    uskomattoman kaunis ja rohkea <3!!!


  3. Anonyymi 13.11.2015

    Kiitos kuvista Janita! Ihana blogi – huikeat kuvat. Oot huippu. T. Sirkun äiti


  4. Anonyymi 13.11.2015

    Arvostan niin paljo, kuin erilaisia ihmisiä kuvaat ja kerrot niitten tarinoita.
    -Juuli


  5. Lauri 15.11.2015

    Janita teet älyttömän hienoa työtä kertomalla näitä tarinoita, niin näillä kuvilla kuin tämmösilla teksteillä, tässä tapauksessa erittäin liikuttavalla semmosella. Ei voi muuta ko arvostaa sun työtä, pisti itteäki ajatteleen tämä vaikka omakaa elämä ei oo missään nimessä helppoa ollu.


  6. Janita Autio 16.11.2015

    Sirkulla on kyllä niin ihana asenne. Voitais kaikki ottaa oppia siltä:)


  7. Janita Autio 16.11.2015

    Samaa mieltä!xx


  8. Janita Autio 16.11.2015

    Kiitos! Sanoinki jo Sirkulle, että haluaisin kuvata joku päivä teitä yhdessä! Ootte molemmat sankareita.


  9. Janita Autio 16.11.2015

    Kiitos taas sulle ihanasta kommentista <3


  10. Janita Autio 16.11.2015

    Kiitos paljon! Sä oot niin ihanan tsemppaava.


  11. Anonyymi 08.12.2015

    Hienoa että kerroit tämä on monelle,että kaikesta selviää kun luottaa,ja uskoo selviävänsä eteenpäin.Olen itsekin kokenut monenlaista ihmettä ja tiedÄn,että elämä ei ole meidän käsissä.Kyllä meitä ohjataan ylhäältä oma elämäni on sen näyttänytMikä ei tapa se vahvistaa. JKaikella on tapana järjestyä. Nämä pitävät paikkansa,olen kokenut TÄMÄN omassa elämässä . Nim.hengen lähtö lähellä������


  12. Sanna-Kaisa 08.12.2015

    Kaikkea hyvää Sirkulle ja hänen perheelleen <3 todella vahva ja kaunis nuori nainen! 🙂


  13. Orvokki 08.12.2015

    Olet Sirkku kaunis. Olen myös toipunut syövästä, aikaa on siitä kulunut jo 6,5 vuotta. Rakkaudentäytteisiä vuosia sinulle. Kiitos kun olet tullut julkisuuteen.


  14. Anonyymi 09.12.2015

    Saako kysyä
    Sirkun instagramia? 🙂


Comments are closed.