JANFU JA INFU LAPISSA

Tämä on tarina siitä, miten Iina ja minä selvittiin Lapissa. Me ei oltu koskaan ennen käyty kovin pohjosessa lukuun ottamatta Karesuantoa, missä vietettiin yks uv (tosin mökin sisällä).
Iina soitti mulle kesällä, et miten olis pikku (vaellus)reissu Lappiin syksyllä. Voitte ehkä kuvitella mun reaktion. Iina puhu kuitenkin mut ympäri ja sinne me ihan tosi suunnattiin. Voin paljastaa, että ainakin mä lähin sinne ihan vaan @eljacksonin super hienojen instakuvien takia.

Helsingistä päästiin Raaheen, mistä saatiin auto, jolla lähettiinkin ajamaan muutaman mutkan kautta Haaparantaan. Kaupassa maito-osastolla Iina tajus, että me taidettiin unohtaa kylmälaukku. Ja ainiin, myös trangia ois ollu kiva. Miten me oltais muka tajuttu ottaa ne mukaan? Päätettiin sitten selvitä viikko purkkitonnikalalla ja hedelmillä. Ja eihän nyt karkkielämäätytöt voi ilman karkkia selvitä! Impjuholle terkkuja!

Ekaksi yöksi ajettiin Jounin kaupan pihaan. Fiilis oli ihan huikee ja heti ekana iltana nähtiin revontulia.
Nukuttiin siis autossa ja meinattiin melkeen jäätyä. Seuraavina öinä meillä olikin päällä viis paitaa, kolmet housut, pipo, hanskat sekä kaks peittoa. Oltiin tosi hyvännäkösiä. 

Jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin aina kivoissa paikoissa. Yöllä saavuttiin Kilpisjärvelle. Siellä haukottiin henkeä, nimittäin siellä oli n i i n kaunista! Meri myrskys ihan tummansinisenä täyskuun hohtaessa.

Aamulla herättiin ja ruettiin miettiin pitäskö meiän vähän vaeltaa. Ei meillä tietenkään mitään kunnon kamppeita ollu. Salaa naurettiin vaeltajille jotka oli niin gore-texillä päällystetty päästä varpaisiin. Ja just sellasilta kysyttiin klo:12 (just autosta heränneenä), et anteeks satutteko tietämään montako kilsaa tonne Saanan huipulle ois. Saatiin vastaukseksi, että tästä paikasta ehkä 10km, mut autolla pääsee lähemmäs. No tietty me ajettiin vähä lähemmäs ja sit alotettiin vaeltaminen.
Late_alasaarelalle terkkuja, että me ihan tosi VAELLETTIIN Saanan huipulle. Väitti muka, että me oltais ajettu huipulle?!?

Saanan vallotuksen jälkeen lähdettiin ajaan Norjaan. Me oltiin ihan fiiliksissä!  Tässä kuvia reissun ekoilta päiviltä.

HAMDI

Sain kuvauspyynnön sähköpostiin raskaana olevalta Hamdilta, joka pyysi minua ikuistamaan perheensä lapsen syntymän jälkeen. Innostuin ideasta ja pyysinkin häntä kuvattavaksi ennen lapsen syntymää. Treffit sovittiin Punavuoreen ja tänään käytiinkin jo kuvailemassa.

Hamdi kertoo fiiliksiään näin;

“Minun kohdallani raskaus on sujunut hyvin pahoinvoinneista huolimatta. Vaikka raskaus on mitä siunatuin asia maanpäällä, on ollut päiviä, jolloin kipujen takia ei meinaa jaksaa. Koen olevani kuitenkin maailman onnellisin ihminen tällä hetkellä.

Raskaus herätti minussa aluksi vähän pelkoa. Olen miettinyt ja pelännyt, että tuleeko minusta hyvä äiti, osaanko olla yhtä ihana kuin oma äitini on minulle ollut tai että pystynkö tarjoamaan kaiken tarvittavan lapselleni.

Koen olevani nuori äidiksi ja minua jänniittää miten käy, koska opiskeluni keskeytyi. Onneksi tuollaiset ajatukset ja pelot eivät ole elämää myllertäviä asioita nimittäin olen niin kiitollinen miehestäni. Hän on ihanin mies minulle maan päällä ja hän pystyy elättämään meidän perheen.

Joka ilta kiitän Jumalaa miehestäni, sillä ilman häntä en osaisi kuvitellakaan millaista elämäni olisi. Mieheni auttaa kotitöissä ja kaikessa muussakin. Nyt varsinkin raskauden aikana häneltä saatu hemmottelu on sanoin kuvaamatonta!

Muistan, kun ensimmäistä kertaa mieheni pesi astioita, se oli minulle suorastaan shokki. Meidän kulttuurissa monet miehet ovat omaksuneet ”mies tuo leivän kotiin ja nainen tekee kotityöt sekä hoitaa lapset”- roolin. Mielestäni se on todella todella tyhmä ajattelutapa. Onneksi meidän uusi sukupolvi (somalimiehet, jotka ovat syntyneet/kasvaneet täällä) on tullut järkeen ja huomanneet, ettei asia mene niin. Nainen on ihminen missä muutkin ja kaipaavat kumppania rinnalleen, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Yhdessä on paljon helpompi selvitä asiasta kuin asiasta.”